David Williams, kansallinen autotoimittaja ja liikenneturvallisuuden palkinnon voittaja
Kyllästytkö koskaan pyöräilemään tai kävelemään töihin / elokuvateatteriin / turistinähtävyyksiin tai rannalle – tai ainakin hankkimaan julkista liikennettä – ajamisen sijaan? Koska se on parempi sinulle?
Teen, mutta yritän kuitenkin kovasti käyttää autoani vastuullisesti; En hyppää siihen hatun pudotuksella ja pyöräilen usein. Päätin tehdä "oikein", kun Daily Telegraph lähetti minut raportoimaan "Defence and Security Equipment Internationalista", eräänlaisesta "asemessuista" Lontoon ExCeL-keskuksessa.
Olin harkinnut moottoripyöräilyä 6,4 mailin (kun varis lentää) matkaa Etelä-Lontoon kodistani ja arvelin, että se kestäisi noin 30-40 minuuttia, mutta päätin ottaa julkisen liikenteen sen sijaan ja mennä virran mukana. Mikä typerä virhe.
Kaikki näytti erittäin kohtuulliselta Lontoon virallisella matkasuunnittelijalla, lupaamalla kokonaismatka-ajan noin tunnin junalla, sitten metrolla, sitten Docklands Light Railwayllä.
Ei kauan sitten käytin Lontoon julkista ruuhka-ajan liikennettä useita kertoja viikossa, mutta työskenneltyäni kotoa olen selvästi pehmennyt. Matka oli erittäin epämiellyttävä - siellä ja takaisin.
Se on shokki - jos et ole tottunut siihen - pakotetaan puristamaan niin tiukasti jopa miljoonia muita työmatkalaisia raivoisassa, työntävässä, aivastelussa, yskimisessä, huojuvassa scrumissa, joka tekee mahdottomaksi niin paljon, että nostat käsivartta nenäsi puhaltamiseksi.
Ruuhkat olivat niin voimakkaita, kun saavuin Kanadan vesiasemalle maanalaisella Jubilee Linella, että ihmiset olivat muodostaneet pitkiä jonoja, tarttumalla jokaisesta ajoradan oviaukosta päästäkseen metrojuniin. Jouduin odottamaan peräti kolmea vetääkseni sisään – ja lähteäkseni – ennen kuin onnistuin pääsemään eteenpäin, neljännen kerran onnekas. Se oli stressaavaa; Minulla oli takaraja.
Kun pääsin siihen, se oli taas työntämässä nenääni johonkin toiseen, onnettomaan työmatkalaisen kainaloon ja – koska minulla oli "viimeinen" tila oven lähellä, jossa katto kaartuu alas, en voinut seistä pystyssä. Takapajuinen matka-aika ovelta ovelle? Puolitoista tuntia. Hieman yli 10 kilometriä.
Palattuani näyttelystä – mikä oli melko jännittävää, vakoilu- ja vastavakoiluvarusteilla, säiliöillä, ohjuksilla, tarkkuuskivääreillä, panssaroiduilla autoilla ja jopa 007-tyylisillä minisukellusveneillä – matka oli vielä pahempi. Numeroiden pelkkä paino tarkoitti puolen tunnin odotusta vain päästäkseen junalaiturille; se oli niin kiireinen rautatiehenkilökunta joutui estämään satoja ihmisiä poistumasta ExCeL: stä edes pääsemästä junien lähelle. Kun lopulta pääsin (kääntymällä ympäri ja kävelemällä 15 minuuttia löytääkseni toisen, hieman vähemmän ruuhkaisen aseman), ei tietenkään ollut istuinta (doh). Ja poljettuani ExCeL:n valtavia, luolia saleja koko päivän jalkani tappoivat minut.
Se tuntui todella pitkältä päivältä, kun tulin kotiin. En voinut olla ajattelematta, kuinka paljon onnellisempi olisin ollut, jos olisin seurannut ensimmäistä vaistoani ja ajanut sen sijaan upeaa Honda Crossrunneria.
Sen lisäksi, että olisin dramaattisesti lyhentänyt matka-aikaa, olisin nauttinut myös matkasta, saapuen paremmalle tuulelle, paremmin kykenevä toimimaan. Tervehdin vilpittömästi niitä miljoonia, jotka – jotenkin – uhmaavat tällaisia olosuhteita kaikkialla Yhdistyneessä kuningaskunnassa päivittäin.
Se antoi minulle tuoreen arvostuksen siitä, miksi niin monet ovat alkaneet pyöräillä töihin. Se ei ole vain harjoitukseen tai koska he nauttivat siitä (itse asiassa se voi olla erittäin riskialtista liiketoimintaa Lontoossa).
Se johtuu siitä, että ne lopulta napsahtavat. He ymmärtävät, etteivät he voi kohdata julkisen liikenteen stressiä, bakteereja, murskausta, epämukavuutta, lämpöä ja kurjuutta. On selvää, miksi myös liikenneviranomaiset kannustavat heitä pyöräilemään; he haluavat pitää mahdollisimman monta työmatkalaista poissa junistaan, busseistaan ja putkistaan, koska he ovat lähellä rikkoutumispistettä. Nyt missä ovat moottoripyörän avaimet ...
